Retken tarkoituksena on oppia havainnoimaan lintuja
ja kiinnittämään huomiota niiden
käyttäytymiseen ja muihin tuntomerkkeihin. Samalla saadaan
elämyksiä keväisestä luonnosta ja etenkin linnuista.
Retki soveltuu tehtäväksi huhti-toukokuussa lintujen
äännellessä ja liikkuessa vilkkaasti. Tehtävät
soveltuvat parhaiten peruskoulun alaluokille. Retkikohteeksi soveltuu
esim. metsän, peltojen ja pihapiirien yhdistelmä.
Retki kestää kuljettavien matkojen pituudesta, valittujen
leikkien määrästä ja tauoista riippuen n. 2 –
3 h.
Tarvikkeet: Kiikarit (mieluiten jokaiselle omat), lintukirjoja
(esim. 1/pari), istuma-alustat, CD-kiekot, lyijykynät,
kirjoitusalustat, lintujen havainnointilomakkeet, rastashipan nokka,
linnunpesien kuvia tai oikea linnunpesä malliksi, pieni palkinto
kilpailun voittajalle
Ennen linturetkelle lähtöä jaetaan osallistujille välineet kokoontumispaikalla. Jokaisella retkeläisellä tulisi olla kiikarit ja jokaisella parilla lintukirja ja muistiinpanovälineet.
Kiikareita tulee kantaa kaulalla ja suojata niitä kolhuilta ja kosteudelta esim. käyttämällä koteloa tai pitämällä niitä takin sisäpuolella.
Ensimmäiseksi säädetään kiikarien ”leveys” eli okulaarien etäisyys toisistaan käyttäjälle sopivaksi vääntämällä putkia lähemmäs tai kauemmas toisistaan. Kun kiikariin katsottaessa näkyy vain yksi kuva molemmilla silmillä (ei esim. kahta ympyrää), leveys on sopiva.
Seuraavaksi opetellaan tarkentamaan kiikari haluttuun kohteeseen. Kohde kannattaa valita ensin paljaalla silmällä kohdistamalla katse esim. puun latvaan ja nostaa sitten kiikarit silmien eteen. Kun latva on kiikareiden näkökentässä, kuva tarkennetaan painamalla tai pyörittämällä kiikarin putkien välissä olevaa säädintä.
Jos käyttäjän silmissä on erilainen näkö (esim. toisessa silmässä huonompi), toisen okulaarin voi säätää kiertämällä sen kehystä. Tällöin kannattaa ensin suunnata kiikarit johonkin kohteeseen ja tarkentaa ne siihen katsomalla pelkästään vasemmalla silmällä. Sitten vasen silmä suljetaan ja oikeaa okulaaria tarkennetaan sen kehystä kiertämällä. Molemmilla silmillä tulisi nähdä yhtä terävästi.
Jos käytettävät lintukirjat ovat retkeläisille vieraita, kannattaa aluksi vilkaista, missä kirjassa on sisällysluettelo ja missä järjestyksessä lintulajit on esitelty. Useimmiten lintulajit ovat kirjassa ns. systemaattisessa järjestyksessä heimoittain ryhmiteltyinä. Tällöin kirjan alkuosasta löytyvät mm. vesilinnut ja loppuosasta varpuslinnut. Kannattaa myös tutustua kirjassa käytettyihin symboleihin, lyhenteisiin ja levinneisyyskarttoihin.
Varsinkin tottumattomalle kiikareiden käyttäjälle lintujen näkeminen voi aluksi tuottaa vaikeuksia. Kiikareiden kohdistamisen ja tarkentamisen harjoittelu helpottaa tätä. Kannattaa kuitenkin myös muistuttaa, että helpoin tapa saada linnut kiikarin päähän on etsiä ne ensin paljaalla silmällä, sitten vasta tarkistaa kiikarilla.
Metsässä liikuttaessa kannattaa tarkistaa puiden latvat, joissa usein istuu lintuja tähystelemässä ympäristöään. Toinen hyvä vinkki on korvien apuna käyttäminen. Missä ääni, siellä lintu. Jos laulavaa lintua ei löydä paljaalla silmällä, voi puun oksistoa käydä läpi kiikarilla äänen suunnasta. Kannattaa myös tarkkailla oksien heilumista ja äkkinäisiä liikkeitä, jotka voivat paljastaa oksistossa hypähtelevät ja pyrähtelevät linnut. Erilaiset reunavyöhykkeet ovat usein hyviä paikkoja lintujen näkemiseen, esim. pellon reunan pusikot, rantalepikot, metsäaukean reunat, purojen varret. Myös sähkölangoilla istuu usein lintuja. Kun kävelee hiljakseen erilaisten paikkojen halki pitäen silmät tarkkoina ja kiikarit valmiina, lintuja kyllä näkee.
Kun linnun saa kiikariin, sitä kannattaa havainnoida mahdollisimman kauan ja tarkasti. Jos kiikarit välillä laittaa sivuun katsoakseen lintukirjaa, lintu on todennäköisesti jo pyrähtänyt muualle. Linnusta kannattaa katsoa ainakin väritys, koko (helpointa vertaamalla johonkin tuttuun lintuun, esim. varpuseen, rastaaseen, varikseen, lokkiin), muoto, nokka ja jalat, ääni ja käyttäytyminen. Parin kanssa työskennellessä toinen parista voi luetella tuntomerkit ja toinen kirjata ne. Havaittujen tuntomerkkien perusteella lajin voi yrittää löytää kirjasta.
Jaa retkeläiset pareihin tai pienryhmiin. Ensimmäinen pari lähtee kulkemaan polkua pitkin kohti sovittua kohtauspaikkaa tehden ääneti havaintoja linnuista katsellen ja kuunnellen. Retken vetäjä lähettää seuraavat parit matkaan pienin välimatkoin, jotta jokaisella on mahdollisuus keskittyä rauhassa kuunteluun ja katseluun. Havaintoja ei tarvitse kirjata ylös, mutta parit voivat esim. laskea, montako lintua näkivät ja kuulivat. Tarkoituksena on suunnata ja virittää aistit lintujen havainnoimiseen seuraavia tehtäviä varten.
Kun retkellä on edetty paikkaan, jossa kuuluu runsaasti lintujen ääniä, tehdään äänistä ”CD-tallenne”. Jokaiselle retkeläiselle jaetaan kartongista leikattu, CD-levyn muotoinen ja kokoinen kiekko, lyijykynä sekä istuinalusta. Kukin retkeläinen etsii itselleen rauhallisen kuuntelupaikan luonnosta, mieluiten sellaisen, josta ei edes näe muita kuuntelijoita.
Istuttuaan alas jokainen alkaa kuunnella ympäriltään kuuluvia lintujen ääniä ja merkitsee ne muistiin kiekolle piirtämällä äänen lähteen (esim. varis, lokki), kirjoittamalla kuulemansa äänen mahdollisimman tarkasti (esim. kronks, vaak, iiiip) tai erilaisia symboleja käyttämällä (esim. aaltoilevat viivat, väkäset). Oikein perusteelliset kuuntelijat voivat pidellä kiekkoa koko ajan samassa asennossa ja merkitä kuulemansa äänet siihen kohtaan kiekkoa, josta suunnasta ne kuuluvat. Hiljaiset äänet voi merkitä himmeällä tai pienellä, kovat tummalla tai suurella.
Kun retken vetäjä on antanut merkin kuuntelun lopettamiseksi, keräännytään yhteen ja vertaillaan ”äänitteitä”. Kuuntelijat voivat tutkia toistensa tallenteita ja etsiä niistä samoja ääniä, jotka itse merkitsivät ylös. Vetäjä voi ohjata vertailua esim. kyselemällä, millaisia ääniä tietyssä paikassa kuunnelleet saivat ylös, entä toisella suunnalla olleet tai kuuliko kukaan kimalaisen lentoa.
Aloittelijan on usein vaikeaa ehtiä nähdä tai kuulla mielekkäitä tuntomerkkejä ohitse pyrähtävästä linnusta. Havaintojen tekeminen on helpompaa, kun avuksi otetaan lomake, johon ne voi merkitä järjestelmällisesti. Tärkeintä ei aina ole lintulajin tarkka tunnistaminen vaan juuri havaintojen tekemisen opetteleminen.
Jokainen pari tai ryhmä saa yhden havaintolomakkeen, kirjoitusalustan sekä kynän. Heidän tehtävänään on liikkua hiljaa yhdessä ympäri sovittua aluetta merkiten ylös havaintojaan eri lintuyksilöistä. Eri ryhmien kannattaa valita omat reittinsä, jottei edellinen ryhmä olisi säikyttänyt lintuja reitiltä pois.
Jokaisesta havaitusta yksilöstä pyritään saamaan ylös mahdollisimman tarkat tiedot sen olinpaikasta, käyttäytymisestä ja ulkomuodosta. Näiden perusteella ryhmä keksii lajille kuvaavan nimiehdotuksen ja kirjaa ylös myös oikean lajinimen, jos saa sen selville esim. lintukirjan avulla.
Tehtävä voidaan purkaa esim. siten, että kukin ryhmä sanoo vuorollaan jollekin lajille keksimänsä nimen (esim. punapäänakuttaja) ja kertoo siitä tekemänsä havainnot (esim. oli männyn rungolla, hakkasi kuorta nokalla, värit mustaa, valkoista ja punaista) ja toiset vertaavat omia havaintojaan niihin – löytyykö samaa laija (ilmeisesti käpytikka).
Yksi leikkijöistä on haukka, joka saa merkikseen päähän laitettavan “nokan“ (voi valmistaa helposti esim. leikkaamalla WC-paperirullan nokan muotoiseksi ja sitomalla siihen kuminnauhan, joka laitetaan pään ympäri). Muut leikkijöistä ovat rastaita, joita haukka saalistaa. Kun leikki alkaa, haukka lähtee “pesäpuultaan“ (sovitusta paikasta) ajamaan rastaita takaa. Kun se saa jonkun rastaista kiinni, tästä tulee uusi haukka, joka aloittaa jahdin taas pesäpuun luota.
Leikitään ensin perinteisen hipan tyyliin. Sitten pohditaan, mitä keinoja rastailla on pakenemisen lisäksi suojautua haukan hyökkäyksiltä. Parvilinnuilla ryhmässä oleminen on tärkeä suojakeino, koska silloin osa linnuista voi pitää vahtia ja tarvittaessa varoittaa muita vihollisen lähestymisestä. Nyt leikkijätkin saavat muodostaa kolmen rastaan parvia. Parvessa (esim. kädet toisten hartioilla) saa olla vain niin kauan kuin kestää laskea ääneen kymmeneen. Sitten parven on hajaannuttava ja leikkijöiden etsittävä uusi parvi. Samaan parveen ei saa heti mennä uudestaan. Haukka voi ottaa kiinni vain sellaisia rastaita, jotka eivät juuri sillä hetkellä ole parvessa.
Jos retkeilette paikalla, josta löytyy kuollutta heinää, irtorisuja ym. linnunpesän rakentamiseen sopivaa materiaalia, voi olla hauskaa kokeilla, millaisia pesiä ihmisten käsissä syntyy. Alustukseksi vetäjä voi kertoa erilaisista linnunpesätyypeistä ja näyttää esim. kuvia eri materiaaleista rakennetuista pesistä. Tehtävänannoksi voidaan sopia esim. että rakennettavien pesien tulee olla pikkulinnuille sopivia ja tarkoitettu puuhun tai pensaaseen laitettaviksi. Niiden tulee siis olla paitsi ulkonäöltään maastoon sulautuvia, myös oksalle nostamisen kestäviä ja niin lujia, etteivät munat putoa pohjasta läpi.
Helppo tapa aloittaa pesän tekeminen on ottaa nippu heinää ja ohuita risuja ja kiertää ne tiiviiksi patukaksi. Tämä patukka kiepautetaan renkaaksi, joka muodostaa pesän reunan. Renkaan varaan rakennetaan pohja esim. pujottelemalla risuja ristikoksi renkaan läpi työntäen. Lopuksi pesän syvennys pehmustetaan ja tarvittaessa pesää naamioidaan.
Rakentamisesta voi tehdä leikkimielisen kilpailun, jolloin tuomaristo ja muut rakentajat menevät tutustumaan kuhunkin pesään rakentajien esitellessä sen hienouksia ja kertomalla, millaiselle linnulle se on tarkoitettu. Pesät voi myös valokuvata.